Degerö, nykyisin Laajasalo
Nykyisen Helsingin Laajasalon eli Degerön saaren lähivesissä harjoitettiin eräkalastusta ja –metsästystä jo ennen keskiaikaa. Alueelle kehittyi pysyviä asumia viimeistään varhaisemman keskiajan ruotsalaisella asutuskaudella, osana yleisempää asutuksen vakiintumista rannikon vanhojen meriteiden ja satamapaikkojen lähettyville. Santahaminaa ja Laajasaloa on loogista ajatella asemassaan meren sekä Vartiokylän-Puotinkylän vanhojen asumien välillä. 1500-luvun asiakirjoissa Degerö mainitaan erillisenä kylänä: Degeröby. Se oli Helsingin kaupunkia vanhempi asuttu paikka sekä väestöltään ja pinta-alaltaan suurin Helsingin seudun varsinaisista saaristokylistä, joista kaksi muuta olivat Santahamina ja Lauttasaari. (Kerkkonen 1963, Pesonen ym. 1970, 221).
Degerö, Turholma (Tullholma) ja Santahamina löytyvät esim. tallinnalaisporvari Helmich Ficken velkakirjoissa vuosina 1509-1542 mainittujen kylien joukosta (Kerkkonen 1963, 162). Helsingin pitäjään (Helsinge) Degeröby kuului osana Viikin neljännestä. 1500-luvun kirjoitusasuja olivat mm. Degerööby, Deger öö, Degerby, Digeröö, Degrö, Daegraeöö, Degriö ja 1600 luvulla mm. Dägröö. Keskeisen tulkinnan mukaan paikannimen ensiosana on tavallinen adjektiivi diger (täyteläinen, paksu, suuri, laaja) (Em. ja Granlund 1970, 18; vrt. Lindberg 1913/1999; vrt. suom. Laajasalo).
Vuonna 1558 Degeröbyssä oli kirjauksen mukaan 6 talonpoikaistaloa (merkitsee kymmenien henkien väestöä), mutta vuonna 1598 enää 4. Mm. Halénin (2004) mukaan talonpidon vähenemiseen vaikutti tuho ja epävarmuus. Tähän aikaan Helsingin pitäjässä tunnettiin 183 taloa/kylää ja 317 savua, joista tuhottiin 36 taloa ja 50 savua; Sipoon 187 talosta/kylästä ja 320 savusta tataarit tuhosivat 53 ja 84. Tuhottujen joukossa tuolloin oli mm. Degerön tila. (Halén 2004, 3-5.)
1600-luvulle asti Degerön maa-alue oli kokonaisuudessaan kruununveronalaista. Kylänä Degerö koostui neljästä valtionveroa maksavasta tilasta. Niistä kolme (aiemmin rälssitilaa) muodostivat 1600-luvulla Degerön säteritilan (Holmgård). 1500-luvun lopulla Degerön keskeiseksi maanomistajaksi tuli Helsingin pormestarina ja raatimiehenäkin toiminut Lars Mickelson (Lauri Mikonpoika). Mickelson oli Helsingin mahtimiehiä ja hän omisti mm. Itämerellä purjehtivia kauppalaivoja. Hänen aateloitu poikansa Augustinus Larsson Swanström omisti tilanhaltija-aikanaan Degerön tilan lisäksi mm. kaksi tilaa Santahaminasta (Vuorinen 1988, Kailari 2005, 41.).
Degerön tilan rinnalla Uppbyn eli Yliskylän tila muodostui itsenäiseksi rälssitilaksi. Se oli vuosisatoja saman ruotsinkielisen talonpoikaissuvun (sittemmin Degerholm, Lindström) hallinnassa siirtyen perintönä sukupolvelta toiselle, minkä omistussuhteen maakonttori vahvisti vuonna 1760. Kolmantena keskeisenä tilana Degerössä oli jo varhain Turholman (”Tullisaari”) kapteenin virkatalo.
Myös 1700-luvulla saarella koettiin kovia maahan hyökänneen vihollisen tuhottua mm. rakennuksia, viljelyksiä ja tilojen omaisuutta saattaen asukkaat lähes perikatoon. Esim. Ison vihan aikana tuhoutui Uppbyn tila rakennuksineen kokonaan, mistä syystä sille vuonna 1723 myönnettiin määräaikainen vapautus (Degerön säteritilalle maksettavista) veroista. Vastaava tuho (useiden talojen osalta) toistui jälleen ns. Pikkuvihan aikana 1743, minkä jälkeen monet asukkaat saivat valtiolta apua. (Lindberg 1913/1999.)
Isossajaossa 1796 Degerö (saari, kylä) merkittiin jaetuksi kolmeen tilaan: Holmgårdin säteritila (Degerön kartano) ja Uppbyn rälssitila, jotka yhdessä muodostivat Degerön maakirjakylän, sekä Turholman yksinäinen verotalo. Jaossa suurin osa saaresta jäi Degerön kartanolle, Turholmalle kuului kiila saaren länsiosaa (Tullisaaresta Tahvonlahteen) ja Uppby omisti saaren pohjoisen-koillisen osan sekä metsä- ja rantalohkoja mm. Hevossalmen, Kaitalahden ja Vartiosaaren alueilta. Keskeiset tilojen rakennukset ja viljelysten pääosa sijaitsivat saaren pohjois- ja keskiosissa, mutta saarella oli myös pienempiä torppia ja viljelmiä. (Esim. Tuomi 1974, 100.)
Pian Isonjaon jälkeen vuonna 1798 Degerö Holmgård jaettiin neljään tilaan: Holmgårdin kantatilasta erotettiin päätila Degerö sekä siihen aiemmin torppina kuuluneet Jollas, Stansvik ja Villinge itsenäisiksi tiloiksi. Luonteeltaan Stansvik ja Jollas muodostuivat jo 1800-luvun alkupuolella pienkartanoiden tyyppisiksi. (Lindberg 1913/1999; Pesonen ym. 1970, 221; Pettersson 1974; Vuorinen 1988.) Holmgårdin kantatilan nimitykseksi on sittemmin vakiintunut Degerön / Laajasalon kartano.
Uppbyn rälssitilan alue kattoi laajahkon päälohkon Laajasalon pohjoisosassa: Laajasalon kanavan suunnan ja saaren koillisosan Turholman virkatalon alueen itäpuolella (nykyinen Yliskylä), missä sijaitsivat keskeiset viljelykset, mutta myös metsämaata. Etelässä se rajoittui Degerön (Holmgårdin) säteritilaan ja sen peltoihin. Erillisiä laajempia metsäpalstoja oli kaksi, toinen Hevossalmen suunnalla ja toinen Vartiosaaressa. Lisäksi oli pienempiä palstoja, kuten palsta Kaitalahdessa. (Lindberg 1999/1913.)
Laajasalossa tonttien myynti ja vuokraus käynnistyi varsinaisesti 1870-luvulla, mutta huviloita saarella oli jo 1800-luvun alkupuoliskolla, eli varhaisemmin kuin monin paikoin Helsingin lähisaaristossa (Riimala 1987, 111.) Huviloita ja vuokrataloja rakennettiin Uppbyn mailla aluksi erityisesti Laajasalon pohjoisosiin, mutta vähitellen monin paikoin rannoille ja esim. Hevossalmen alueelle. Uppbyn tilan isännän mukaan vuosina 1884-1912 tiluksista oli myyty 10 tonttia. Sen lisäksi yleistyi maiden vuokraaminen ja rakentaminen niille; monivuotisten vuokra-aikojen päättyessä tehtiin yleensä joko uusi sopimus tai myytiin maa vuokralaiselle. Vuonna 1912 Uppbyn tilalla oli vuokrattuna yhteensä noin 30 hehtaaria 40 vuokralaiselle ja pisin yksittäinen vuokrasopimus oli solmittu 50 vuodeksi (Lindberg 1999/1913, 77-78). Mainittu pitkä vuokrasopimus oli ehkä Finnvikin torpan aluetta koskeva Cederlöfin vuokrasopimus, jota oli edeltänyt samaa aluetta hallinneen suutari Kuhlbergin vuokrasopimus. 1900-luvun ensi vuosina Laajasalon kirjonkirjoihin on kirjattu asukkaita Villingissä 20-30 henkilöä, Jollaksessa noin 40 henkilöä, Stanvikissa noin 45 henkilöä, Homgårdissa noin 85 henkilöä ja Uppbyn alueella yli 100 henkilöä.
Laajasalolla on oma roolinsa Suomalaisen kansallisromantiikan historiassa. Esim. sekä Runeberg että Topelius viettivät siellä aikaansa, myös ympäristöstä kokemaansa kirjoittaen. 1870-luvulla huvila-asutus lisääntyi ja kesäisin Laajasaloon alkoi säännöllinen höyrylaivaliikenne Helsingistä. 1800-luvulla Laajasalon kartanoissa ja huviloissa vietettiin vilkasta seuraelämää. Saaressa oleskeli mm. venäjän armeijan upseereja, suomalaisia virkamiehiä, kirjailijoita ja taiteilijoita. 1800-luvun lopulla Laajasalosta tuli tunnettu ja tavoiteltu huvilaelämän ja vapaa-ajanvieton alue, jonka esim. Villingin huvilasaarta laajemmat alueet vetivät upseeriperheitä, kaupunkilaisia ja turistejakin puoleensa; saareen tehtiin päivä- ja viikonloppuretkiä. Kesäisin liikennöitiin höyrylaivoilla säännöllisesti päivittäin eri puolille Laajasaloa ja veneajelut olivat suosittuja kuten nykyisetkin kesäiset lähisaaristoristeilyt. (HKH III, Lindberg 1913/1999, Pettersson 1974, Sädevirta 1994).
Raikas, vilvoittava meri-ilma, korkeat kuivat hietamaat, joilla kasvoi havumetsää, saivat aivan luonnostaan aikaan sen, että Laajasalolla oli suuri vetovoima. Niinpä vähitellen kohosi huvila toisensa perään, ensin rantoja pitkin niin runsaasti kuin tila myöten antoi ja sittemmin merestä sisämaalle päin kallioille ja kukkuloille. Jos tekee kierroksen Laajasalon ympäri höyrylaivalla tai nyt yhä yleisemmiksi käyvillä moottoriveneillä, silmää hivelevät kaikkialla huvilat, vuoroin kohoaa jokin huvila korkealle kalliolle, mistä on ihana näköala yli merenlahtien ja salmien, vuoroin taas häämöttää katto ja kutsuva tupanen tuuhean vehreyden seasta pienen lahden rannasta. (Lindberg 1999/1913, 77.)
Edellinen kuvaus tuvasta vehreässä lahdessa sopii hyvin kuvaukseksi mm. Lappvik-Finnvikin merelle avautuvasta pohjukasta. Toisaalta Lindbergin kuvaukset lähes sadan vuoden takaa tuovat esille myös jo tuolloin huomatun ihmistoiminnan ja liikenteen vilkastumisen vaikutukset luontoon:
Villi eläimistö oli luonnollisesti ennen muinoin rikkaampaa kuin nyt kun viljely on lisääntynyt, rakennustoiminta ja väestö kasvaneet. Allekirjoittanut muistaa vielä, miten hänen lapsuudessaan noin 25 vuotta sitten susihukka tuli ja nappasi talon koiran aivan rakennusten luota. Nyt ketut ja jänikset ovat milteipä ainoita ihmisille näyttäytyviä isompia nelijalkaisia, ellei oteta lukuun ylvästä ja jaloa riistaeläintämme hirveä, joka on haitaksi maanviljelykselle vierailemalla kesällä usein pelloilla ja niityillä. Lintumaailman edustajista tavataan melko runsaasti niin metsoja kuin teeriä, samoin pyitä ja metsäkanoja. (Lindberg 1999/1913, 56.)
Suomukala vähenee saaristossa hiljalleen, koska kaloja häiritsevät kaikenlaiset alukset, joita nykyisin alinomaa risteilee vesillä salmissa ja lahdissa (emt., 67).
Vihanpitoa ja sotilaallisia suunnitelmia
1300-luvulta lähtien Novgorodilaiset hyökkäilivät Suomen etelärannikolle ryöstäen ja polttaen asutuskeskittymiä; Ruotsi pyrki Novgorodin kauppasaartoon. 1400-luvulta 1500-luvulle se pyrki kilpailemaan Hansaliiton idänkaupan kanssa ja tähän liittyen Helsingin kaupunki myös hätiköiden perustettiin. Pian sen jälkeen, 1571 venäläiset ratsujoukot tekivät hävitysretken Etelä-Suomeen; vuonna 1577 Helsingin seutuun kohdistui vastaava varsin voimakas hävitys: jäitä pitkin Suomenlahden yli tullut tataarijoukko poltti monia kyliä ja taloja, tappoi, tuhosi, raiskasi ja ryösti pitkin rannikkoa ja sisämaatakin. Historiallisesti tapaus voidaan liittää 25-vuotiseen pohjoismaiseen sotaan, jossa Tsaari (Iivana Julma) pyrki murtamaan Ruotsin sotilasmahtia.
1599 Ruotsin valtionhoitaja Kaarle-herttua hyökkäsi Helsinkiin osana mm. hänen ja kuningas Sigismundin välisiä valtariitoja. 1600-luvulla Ruotsin Euroopassa käymä suursota rasitti suomalaisia(kin) sotaväenotoilla ja veroilla. Vuonna 1654 sattui tuhoisa tulipalo uudessa etelämmäs siirretyssä Helsingin kaupungissa. Vuonna 1710 Tallinnasta Helsinkiin levinnyt rutto tappoi noin kaksi kolmannesta sen 1800 asukkaasta. (Esim. Klemetti 2005, 145-148.)
Isovihan aikana 1712 venäläinen laivastoasema tulitti Helsinkiä Hevossalmen paikkeilta. Keväällä 1713 myös tsaari Pietari oli itse mukana Venäjän laivaston lähestyessä jälleen Helsinkiä idästä. Venäläiset kokoontuivat keskeisesti Strömsin kanavan ja Hevossalmen itäpuolille ja hyökkäsivät niiden kautta. Palamaan sytytetty kaupunki jätettiin venäläisille. Elokuussa 1713 tsaari kävi tarkistamassa Helsingin itäiset sisääntuloväylät ja tukkimassa niitä kiviarkuilla; esim. Stömsin salmeen jätettiin vain pieni kulkuaukko talonpoikaisveneille, mutta Hevossalmea ei ilmeisesti tukittu lainkaan. (Halén 2004, 5-6) Myös suomalaiset/ruotsalaiset isännät suunnittelivat Hevossalmenkin puolustuksellista tukkimista, mutta sitä ei toteutettu (Pettersson 1974, 81-82).
Hattujen sodassa (1741-43) Helsinkiä suojannut kaleerieskaaderi jätti mm. sairaita Hevossalmeen kuljetettavaksi Porvooseen – mikä myös kertoo paikan edustaneen tunnettua yhteyspistettä rannikolla. Samassa sodassa Helsinkiä puolustavia aluksia oli eri puolilla Laajasalon ja Santahaminan läheisyydessä ja niiden välissä. Tuolloin Helsinki antautui ja venäläiset rakensivat pattereita Lehmäsaareen suojaamaan väylää.
Vuonna 1747 tehdyssä linnoitusohjelmassa Hevossalmi on mainittu yhtenä linnoitettaviksi esitetyistä kohteista, mutta ilmeisesti Viaporin linnoituksen rakentaminen vähensi huomiota siihen. Suomenlinnan-Santahaminan puolustusketjun rakentamisen yhteydessä kuitenkin laadittiin 1700-luvun lopulla myös tarkkoja suunnitelmia Hevossalmen kapeikon linnoittamisesta ja varustelusta puolustustarkoitukseen. Niitä ei kuitenkaan toteutettu. (Asemapiirroksia on säilynyt; ks. Pettersson 1974.)
1800-luvulla ja 1900-luvulle asti jatkuneiden venäläisten linnoitustöiden myötä paranneltiin ja ylläpidettiin linnoituksia ja tykkipattereita mm. Santahaminan pohjoisosassa, Lehmäsaaressa ja Matosaaressa.
Elokuun alussa 1855 englantilainen laivasto-osasto pommitti Viaporia idästä; Hevossalmi on huomioitu sodanaikaisessa englantilaisessa kuvamateriaalissa, jossa mm. ”Cowholm” on nimetty; Krimin sodassa kaatuneiden venäläissotilaitten hautamuistomerkki on Santahaminan pohjoisrannassa, Lehmäsaaren läheisyydessä. Laivasto-osaston on arvioitu ampuneen noin 3000 laukausta. (Nuoruudessani 1980-luvulla snorklailin ja sittemmin myös laitesukelsin Lappalaislahdessa ja löysin sen pohjasta mm. useita pieniä ankkureita, sekä tunnistamattomia vanhoja puunkappaleita, oudon kivi- ja puurakenteen, 2 (Krimin sodan aikaista?) tykinkuulaa yms. sekä runsaasti nuorempaa materiaalia ehkä noin 100 vuoden ajalta.)
Krimin sota 1850-luvulla loi Venäjälle paineita parantaa maakulkuyhteyttä Santahaminaan ja silloin rakennettiin sotilastie Laajasalon läpi Hevossalmeen. Tie johti Herttoniemen ja Laajasalon välisestä salmesta kylätien pohjaa, eteläosiltaan se kulki Sarvastonlahden ohi nykyistä Vanha Sotilastie-Hevossalmentie -reittiä. Hevossalmen samoin kuin Herttoniemen salmen yli liikennöitiin aluksi venein ja lautoin. Herttoniemen salmen ensimmäinen silta valmistui 1870-luvulla. Tuolloin myös Laajasalossa tehtiin sotilaallista varustelutyötä tai ja siihen liittyvää mm. louhintaa ja tukkipuun keruuta. Tieyhteys ja vilkastuva varuskuntatoiminta ovat epäilemättä vaikuttaneet Hevossalmen asutukseen ja elinkeinoon (HKH III, Lindberg 1913/1999, Pettersson 1974, Sädevirta 1994).
1910-luvulla Santahaminaan siirrettiin huomattavasti venäläistä sotaväkeä. Saareen rakennettiin kasarmeja ja muita rakennuksia, vanhoja varustuksia kunnostettiin. Tähän asti Hevossalmi ylitettiin veneillä, lautoilla ja armeijan ylläpitämää ponttoonisiltaa pitkin. Vanha purjehdusväylä kulki lähempää Santahaminaa kuin nykyinen. Vuosina 1910-12 se suljettiin penkereillä ja edellistä syvempi uusi väylä louhittiin osittain kallioluodon läpi nykyiselle paikalleen Hästholmenin eteläosaan. Vuonna 1913 salmeen valmistui kapea kääntösilta, joka korvattiin uudemmalla vuonna 1959.
Ensimmäisen maailmansodan edellä armeijan ja poliisin valvonta kiristyivät ja esimerkiksi valokuvaaminen Etelä-Laajasalossa kiellettiin. Ehkä samasta syystä aluetta ja sen rakennuksia kuvaavia karttoja on erityisen vähän. Laajasalo oli ainakin ensimmäiseen maailmansotaan ja Suomen itsenäistymiseen asti potentiaalinen strateginen kohde Helsingin seudulla. Sotapeleissä keskeinen skenaario oli Saksan keisarikunnan armeijan maihinnousu idästä nykyiseen Kaakkois-Helsinkiin, pääasiassa Laajasalon ja Herttoniemen alueille, joilta tykkituli tavoitti hyvin niin Santahaminen kuin kaupunginkin. Laajasalon oli usein sotaharjoitusten ja sotilaskoulutuksen maastona; Venäjän armeijan jälkeen myös Suomen armeija toimi vastaavasti, mutta linnoittamisesta luovuttiin. (Halén 2004.)
LÄHTEITÄ JA KIRJALLISUUTTA
ARKISTOLÄHTEITÄ
KANSALLISARKISTO (KA)
Maanmittaushallituksen ja maanmittauslaitoksen arkisto (mikrofilmit)
Mm. Isojakokartat, tilus- ja lohkomiskartat, Pitäjänkartat
Porvoon ja Helsingin kihlakunnan henkikirjat (Nordsjö ja Degerö)
Rippikirjat, Helsinge, Nordsjö ja Degerö
Venäläiset sotilasasiakirjat (VSA)
MUSEOVIRASTO (MV)
Rakennushistorian osaston arkisto; kuvia ja karttoja
Venäläisen insinöörikomennuskunnan arkisto (VIK); Suomenlinnan toimisto
Historian kuva-arkisto
HELSINGIN KAUPUNGINMUSEO
Kuva-arkisto
MAANMITTAUSLAITOS (MML) ja UUDENMAAN MAANMITTAUSTOIMISTO
Kiinteistörekisteri
Kiinteistökartat ja vanhat kartat, jakoasiakirjat (mikrofimit)
HELSINGIN KAUPUNGINARKISTO (HKA)
Kiinteistöviraston kaupunkimittausosaston arkisto
Kaupunkisuunnitteluviraston asemakaavaosaston arkisto
Helsingin poliisilaitoksen osoiterekisteri
HELSINGIN KAUPUNKI:
Kiinteistöviraston kaupunkimittausosasto
* kartat ja ilmakuvat
Kaupunkisuunnitteluvirasto, asemakaavaosasto ja arkisto
* yleiskartat, kartat ja piirustukset kaupunginosittain ym.
Rakennusvalvontaviraston arkisto
* kaupunginosien piirustukset, lupa- ja asiakirjat
Tikkurilan seurakunnan arkisto, VANTAA:
Helsinge församling rippikirjat, Laajasalo
CEDERLÖF
Perheen dokumentteja, pääasiassa valokuvia
Petri Cederlöfin 2003-2005 kirjaamia muistitietoja Bertel ja Tytti Cederlöfiltä, muilta perheenjäseniltä, sukulaisilta, tuttavilta (paikallisasukkailta, Hevossalmi).
Anne Cederlöfin opinnäytetöitä
Käytetyt kirjastot, luettelot ja hakemistot
Kansallisarkiston kirjasto, käsikirjat, luettelot ja hakemistot (www.narc.fi)
Helsingin yliopisto: Pääkirjasto ja Rakennustaiteen laitoksen kirjasto
Helsingin kaupunginkirjasto
JULKAISTUJA LÄHTEITÄ
Granlund, Åke (1970) Keskiaikaisia nimiä nykyisessä Helsingissä. Teoksessa. Pesonen, A. ym. (toim.) 1970.
Hakokorpi-Jumppanen, Maria (toim.) (1999) Laajasalon Ylistalon historia. Helsinki: Laajasalo-Degerö –seuran toimituksia N:o 1. Sisältää näköispainoksen ja suomennoksen teoksesta: Lindberg, Axel (1913) Historik över Uppby hemman i Degerö Helsinge socken. St. Michel. (Suomentaneet Laatunen, Saima-Liisa & Lappalainen, Jussi T. Tilan isäntäväen historia: Putkonen, Marja-Liisa.)
Halén, Harry (toim.) (2004) Venäläisten toiminta Degerön saarella 1577-1917. Helsingin yliopisto. Sarja: Unholan aitta, Menneen maailman muistoja, 21.
Hautamäki, Erik (ei painovuotta) Kotisaareni Helsingin sylissä. Santahamina 1921-39.
(ISBN 952-91-4580-2)
Iihola ym. (2000)
Kailari, Kyllikki (toim.) (2005) Maalaismaisemista Itä-Helsingiksi. Helsinki: Itä-Helsingin Kulttuuriseura ry.
Kailari, Kyllikki (2005): toimittajan kirjoittamat luvut teoksessa Kailari, Kyllikki (toim.) 2005).
Kerkkonen, Gunvor (1965) Helsingin pitäjän keskiaika. Teoksessa Luho & Kerkkonen (1965) Helsingin pitäjän historia 1. Helsingin maalaiskunta.
Klemetti, Ilpo E. (2005) Maanpuolustus heijastunut Itä-Helsinkiin. Teoksessa Kailari, Kyllikki (toim.) 2005.
Korpinen, Lauri (1981) Käsikirjoitus Helsingin pitäjän historiaksi.
Kuosmanen, Merja (toim.) (1989) Santahaminalainen. Kesä 1989. Helsinki: Santahaminan ala-aste.
Luho, Ville (1965) Helsingin pitäjän esihistoria. Teoksessa Luho & Kerkkonen (1965) Helsingin pitäjän historia 1. Helsingin maalaiskunta.
Nervander, Emil (1889) Helsinki ympäristöineen. Helsinki.
Nikander, Gabriel (1975) Byar och gårdar i Helsinge från 1750-1865. Andra utökade upplagan (orig 1916). Ekenäs.
Niska, Algoth (1931) Mina äventyr. Helsingfors.
Nyberg, Paul (1935) Stansvik. Helsingfors: Finskt Museum XLI 1934.
Nygård, Stefan (2003) Villinki – saariston huvilayhteisö. Helsinki: Helsingin kaupunginmuseo. Sarja: Memoria 16.
Pesonen, Leo A. ym. (toim.) (1970) Helsingin kadunnimet. Helsingin kaupungin julkaisuja N:o 24.
Pettersson, Lars (1964) Kulttuurimaisemamme. Teoksessa Heimala, Aarne (1964) Rakennusmuistomerkkimme ja niiden suojelu. JULKAISUTIEDOT!
Pettersson, Lars (1971) Hevossalmi. Teoksessa Arkio, Leena & Pöykkö, Kalevi (toim.) (1974) Taidehistoria- ja ympäristötutkimus. Helsinki: Gaudeamaus. (1. painos 1971.)
Riimala, Erkki (1987) Höyryä Helsingin vesillä. Pääkaupunkiseudun paikallisliikenteen höyryveneitä ja saaristoreittien matkustajahöyrylaivoja. Helsinki: Suomen laivahistoriallinen Yhdistys ry.
Saressalo, Jussi (1989) ”Santahamina historian pyörteissä” teoksessa Kuosmanen (toim.) 1989.
Saressalo, Jussi (toim.) (1992) Santahamina. Saari sillan takana. Helsinki: Santahamina-seura ry.
Sautero, Kari (1989) Hevossalmen ja Santahaminan yhteinen historia. Teoksessa Kuosmanen (toim.) 1989.
Sautero, Kari (1992) Hevossalmi – Helsingin itäinen portti. Helsinki: Hästnes ry.
Stenius, Olof (1969) Helsingin asemakaavallinen kartasto. Helsinki/Helsingfors: Pro Helsingfors –säätiö /Stiftelsen Pro Helsingfors.
Sädevirta, Sirkku (1994) Laajasalon, Villingin ja Santahaminan historiaa. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston julkaisuja 14.
Tuomi (1974)
Vahtola, Jouko (1999) Saamelaisten esiintyminen Suomessa varhaishistoriallisten lähteiden ja paikannimien valossa. Teoksessa Fogelberg, Paul (toim.) (1999) Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Helsinki: Finska Vetenskaps-Societeten – Suomen Tiedeseura.
Vuorinen, Pertti (1988) Oulunkylän ja Laajasalon säätyläismaanomistus 1723-1864. Helsingin Pitäjä 1988.
JULKAISEMATTOMIA LÄHTEITÄ
Petri Cederlöf: muistiinpanoja, päiväkirjoja, valokuvia ym. dokumenttimateriaalia.
KIRJALLISUUS
1) Käsikirjat
Kankaanpää, Matti J. (1995) Oman talon historia. Opaskirja talojen historian tutkijalle. Sukuseurojen Kesksusliitto ry.
Lahti, Juhana & Rauske, Eija & Tuomi, Timo (toim.) (2001) Mistä tietoa rakennusten historiasta? Lähdeopas ammattilaisille ja asianharrastajille. Helsinki: Suomen rakennustaiteen museo.
Orrman, Eljas & Pispala, Elisa & Tähkiö, Raija (toim.) (1994) Suomen historian asiakirjalähteet. Helsinki: Kansallisarkisto ja WSOY.
2) Päälähteissä viitattua mahdollista primaarikirjallisuutta
Granlund, Åke (1956) Studien över östnyländska ortnam. JULKAISUTIEDOT?
Hausen, Greta (1920) Nylands ortnamn. I. Deras former och förekomst till år 1600. Skrifter utgivna av Svenska Litteratursällskapet I Finland CLII.
Kerkkonen, Gunvor (1934) Estnäs skatöön – Hästnes sund. Julkaisussa Historisk Tidskrift för Finland 1933. Helsingfors.
Kerkkonen, Gunvor (1945) Västnylandsk kustbebyggelse under medeltiden. Skrifter utgivna av Svenska Litteratursällskapet I Finland CCCI. Helsingfors.
Kerkkonen, Gunvor (1956) Hertonäs-Degerö. Ägösamband med perspektiv över äldre bebyggelse. Julkaisussa Historisk tidskrift för Finland 1956.
Kerkkonen, Gunvor (1957) Finnvik – Lappvik, Finnmarken – Lappmarken. Julkaisussa Finsk Tidskrift 1957.
Pettersson, Lars (1968) Suomenlinna arkkitehtuurin muistomerkkinä. Suomenlinna Sveaborg Viapori. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys.
Westman, Ivar (1935) Nyländska Önamn I. Västra och mellersta samt östra Nyland intill språkgränsen. Folkmålstudien. Helsingfors: Meddelanden från Föreningen för Nordisk filologi i Helsingfors. Årgång III.
petricederlof 